Yhteisö syntyi seitsemän vuotta sitten, kun kristillisessä ympäristöliikkeessä pitkään toiminnut luterilainen pappispariskunta vetäytyi töistään elämään mahdollisimman pitkälle omavaraistaloudessa. Pian nämä ottivat luokseen asumaan joitakin syrjäytyneitä nuoria, jotka saivat heiltä uuden elämän ja uuden hengellisen perheen. Sanan kiertäessä paikalle saapui myös joitakin muita, osa jäi vain vähäksi aikaa, mutta osa halusi jäädä pysyvästi yhteisöön. Suurin osa näistä ensimmäisistä jäsenistä oli tavalla tai toisella syrjäytyneitä, ulkopuolisia tai muuten sellaisia, joita kukaan ei kaivannut. Kaikkiin heihin vetosi kuitenkin ajatus omavaraisesta, luonnon kanssa sopusoinnussa elettävästä elämästä kristillisen rukouksen lisäksi.

Vähitellen lisääntyvä, eri taustoista tuleva ihmisjoukko pakotti alunperin spontaanisti syntyneen yhteisön luomaan sääntöjä. Jäsenet sitoutuivat yhteisöön ja sen elämään lähtökohtaisesti pysyvästi, ja tähän sisältyi osallistuminen sekä rukoushetkiin että yhteisöä ja sen tavoitteita palvelemaan työhön. Koska yhteisön perustajatkin olivat pariskunta, luostarielämään usein kuuluvaa selibaattia ei vaadittu. Ihanteeksi muodostui kuitenkin kilvoittelu omasta minuudesta (ja samalla parisuhteista) luopumiseen, että kaikki olisivat yhtä Kristuksessa. “Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

Luopumisen portaita ovat esimerkiksi vähittäinen luopuminen omasta nimestä; luopuminen kiintymyksestä tiettyihin ihmisiin; luopuminen omista mielipiteistä ja tavoitteista. Samalla luonnon ja ilmaston hyväksi toimimisen näkökulmasta identiteetistä luopuminen merkitsee sitä, että tämä suurempi tavoite ja teot olivat tärkeämpiä kuin yksilön halut ja persoona. Pitkälleviety identiteetin kadottaminen on kuitenkin ihanne, joka harvalta yhteisön jäseneltä on toistaiseksi onnistunut. Kun joitakin sääntörikkomuksia esiintyi, potentiaalisesti kaunaa ja jakolinjoja synnyttävän rankaisemisen sijaan malliksi muodostui sijaiskärsiminen: rikettä käsiteltäessä viaton sivullinen osoittaa mallikelpoista kristillisyyttä astumalla esiin ja ottamalla rangaistuksen kantaakseen. Yhteisöllistä kontrollia käytetään vain siihen, ettei kukaan tällä kilvoittelulla korota itseään ottamalla yhtenään muiden syntejä kantaakseen.

Eräänlaiseksi taitekohdaksi yhteisön elämässä muodostui vuoden 2015 pakolaiskriisi. Monet yhteisön jäsenet huolestuivat turvapaikanhakijoiden tilanteesta. Yhteisö pyrki tarjoamaan joillekin turvapaikanhakijoille henkistä tukea ja niille, joita kohtuuttomalta vaikuttava pakkopalautus uhkasi, kirkkoturvaperiaatteen nojalla turvapaikkaa yhteisössä. Paperittomille annettiin samoin apua ja neuvottiin eteenpäin. Jotkut pakolaiset oleskelivat yhteisössä lyhyitä aikoja, mutta jotkut ovat jääneet pidemmäksi aikaa ja liittyneet yhteisön jäseniksi. Tämä turvapaikanhakijoiden suojelu muulta yhteiskunnalta on pakottanut yhteisön säännölliseen kontaktiin viranomaisten kanssa. Lisäksi lisääntyvä huoli ilmastonmuutoksesta viimeaikaisten tutkimustulosten ja esimerkiksi IPCC:n raportin valossa on saanut joitakin yhteisön jäseniä aktiivisesti suunnittelemaan myös radikaalimpia toimenpiteitä ympäristön suojelemiseksi.

Vaikka yhteisöön liityttäessä siihen periaatteessa sitoudutaan pysyvästi ja omaisuus luovutetaan yhteiseksi, käytännössä ketään ei pidetä yhteisön jäsenenä vasten tahtoaan, ja lähteminen on mahdollista. Viimeisen vuoden aikana yksi entinen jäsen on lähtenyt yhteisöstä. Suhtautuminen tähän muistuttaa avioeroon suhtautumista: toiset pitävät eroa yksilön ja yhteisön välillä epäonnistumisena, mutta osa näkee sen välttämättömyytenä rauhallisen elämän jatkumisen kannalta. Toisaalta yhteisön jäsenyys ei edellytä jatkuvaa oleskelua yhteisön hallinnoimalla huvilalla, vaan työtehtävät voivat viedä yhteisön jäseniä myös kauemmas.

Perustajapariskuntakin lähti Kreikkaan tehdäkseen pakolaisleirillä vapaaehtoistyötä, auttaen Eurooppaan paenneita ja keräten samalla uutta tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksesta pakolaiseksi lähtemiseen. He eivät kuitenkaan koskaan palanneet takaisin, vaan kuolivat kesällä 2018 heitä saarelta toiselle kuljettaneen veneen upottua. Yhteisö ei ole heidän jälkeensä valinnut uutta johtajaa, sillä vallan henkilöitymistä pidetään ongelmallisena ja yhteisön periaatteiden vastaisena. Yhteisö on nyt jo reilun vuoden ajan pärjännyt ilmankin muodollista johtajaa, vaikka yksittäisissä tehtävissä joku aina ottaakin vetovastuuta aiemman kokemuksen tai osaamisen nojalla. Koko yhteisö kantaa vastuuta yhteisestä toiminnasta ja sääntöjen noudattamisesta, ja näin on tarkoitus jatkaa eteenpäinkin.